Kärsimyspääoma kuuluu kaikille

Olen kyllästynyt tämän päivän keskusteluun syrjäytymisestä. Milloin se oikein alkoi? Mitä sillä on saatu aikaan? Minulla ei ole vastauksia näihin kysymyksiin, mutta runsain mitoin hyviä muistoja ns. syrjäytyneiden kohtaamisesta Kuka on syrjäytynyt? Opetetaankohan sen tunnistamista jo peruskoulussa vai kodeissako. Ei sanomalehden sivua, jossa ei jotain syrjäytymisestä. Emmekö enää tunnista puhuvamme kanssaihmisistä, kun puhumme syrjäytyneistä.

Osaamme hyvin ihmisten luokittelun ja erottelun. Erilaisilla ohjelmilla ja hankkeilla trimmataan syrjäytyneistä kunnon kansalaisia. Saavatko he itse kertoa, mikä heitä auttaisi. Onko toiminta aidon kansalaislähtöistä. Integroimmeko vai eristämme lisää? Koko ajan entisestä tavan kansalaisesta tulee yhä herkemmin "syrjäytynyt". Henkilö putoaa työstä, sairastuu, eroaa. Entä jos nuo kaikki tapahtuvat kerralla? Onko tuo ihminen toivoton tapaus? Eikö hän edelleen ole ihminen, isä tai äiti, naapuri, sukulainen? Eikö hän enää kelpaa yhteisön jäseneksi, muuttuuko hän mielikuvissamme jopa tyhmäksi? Onko hän työllistettynä yhtäkkiä toisen luokan kansalainen.

Syrjäytymispuhe alkoi, kun siirryimme universaalien palveluitten tuottamisen logiikasta rajusti riskiajattelun suuntaan. Erehdyimme syrjäpolulle päätieltä. Olen psykologi, mutten haluaisi olla psykologi joka seuloo potentiaaleja koulusurmaajia? Sen sijaan ilolla allekirjoitan kaikkia nuoria koskevan nuorisotakuun. Minulla oli juuri tilaisuus Saksassa tutustua ammatilliseen koulutukseen. Heillä oli vahva usko duaalimalliinsa eivätkä he puheessaan korostaneet syrjäytyneitä nuoria. Kaikista nuorista puhuttiin yhtenäisesti. Tarjolla oli sitten erilaisia koulutusvaihtoehtoja eri tyyppisille oppijoille. Ja yritykset olivat keskeisessä asemassa koulutusprosessissa. Vanha oppipoika- mestari-malli elää siellä yhä. Kokematon saa kokeneemman ohjausta ja opetusta.

Kuka haluaa tulla kohdelluksi syrjäytyneenä. Palautetaan nuorille kuten muillekin vaikeuksien ja työttömyyden kanssa kamppaileville heidän arvokkuutensa. Jätetään syrjäytymispuhe EU-hankkeiden jargoniksi, jos pakko. Eräs pitkäaikaistyötön totesi minulle: Me syrjäytyneethän olemme yhteiskunnassa melkoinen voimavara: työllistämme aimo joukon sosiaalialan ammattilaisia ja tutkijoita ja annamme heidän käyttöön elämäntarinamme. Pitäisiköhän meidän alkaa niitä hinnoittaa rahan puutteessa.

Pahimman hädän keskellä emme ehkä tuota yhteiskunnalle yhtä paljon kuin aiemmin. Tuotamme kärsimyspääomaa, joka on elämäntaidon ja jaksamisen, todellisen työntekijän yhtä hyvin kuin johtajan avarakatseisuuden ja ihmisyyden ydin? Ei anneta kärsimyspääomaa syrjäytyneiden yksityisomaisuudeksi. Pidetään se ihmisyyteen kuuluvana. Ei luulla olevamme parempia kansalaisia, kun satumme juuri nyt pärjäämään. Naps! Kaikki muuttuu: kuka meistä tavan kansalaisista tahansa voi tippua tahdista. Keskiluokasta tiputaan kaiken aikaa. Miten haluamme tulla kohdelluiksi siinä tilanteessa. Tarvitsemmeko leimoja, stigmoja ja osoittelua. Emmekö edelleen ole matteja ja maijoja niin heikkouksinemme kuin vahvuuksinemme.

Aika ajoin tarvitsemme itse kukin apua selvitäksemme pahimman yli. Joku on kovin monenlaisenkin avun ja kannattelun tarpeessa. Kehityskulut tilanteeseen ovat voineet alkaa jo edellisessä sukupolvessa. Tämä syrjäytymispuhe on osaltaan synnyttänyt myös vihapuhetta. Keskitymme syiden sijaan vihapuheen kitkentään. Ei kun perustamaan projekteja sille. Minusta meidän pitäisi palata päätielle. Eletään vaan ihmisiksi ja nähdään voimavarat ja mahdollisuudet pikemmin kuin puutteet ja vajavaisuudet. Universaalit hyvinvointi-, koulu-, ja sosiaali-ja terveyspalvelut kunniaan. Emme tarvitse robottien tehoyhteiskuntaa, jossa heikot on sorrettu ja vahvat sen kun porskuttaa. Tarvitsemme tasa-arvoisen erilaisuuden, inhimillisen, kestävän kehityksen yhteiskunnan, jossa meillä kaikilla on paikkamme.

1+1=3 - Yhdessä olemme enemmän

Oma ammatillinen työotteeni aikanaan kaupungilla kulki yksilötyön kautta ryhmätyöhön ja edelleen yhteisötason kehittämiseen Terve Järvenpää-, Jamppa- ja Kasvatus-tulevaisuteen -projektien vastuurooleissa. Kaikki  verkostoprojektikokemuksia, joiden aikaansaannoksia vieläkin on palvelurakenteessa nähtävissä. Kun asuu paikkakunnalla pitkään ja on eri rooleissa sen kehittämisessä voi huomata, miten kansalaisten ja viranhaltijoiden  yhteiset ponnistelut ja aloitteet lopulta tuottavat tulosta. Ponnistelut kannattavat. 

Jampan lähiö  on saanut uuden alakoulunsa, josta voimme olla ylpeitä. Kun me jamppalaiset ja viranhaltijat teimme kansalaisaloitteen asiasta 2000-luvun alussa, arvelimme, että menee 5-7 vuotta, kun parakkikoulun tilalle saadaan uusi moderni koulu. Meni lähes 10 vuotta. Uusi, komea, toimiva koulu  oli odottamisen ja ponnistelujen arvoinen saavutus. Maahisen perhepuisto moni-muotoisine palveluineen on tänä päivänä myös unelmiemme täyttymys. Siinäkin meni kymmenisen vuotta aloitteesta toteutukseen.

Lähipoliisikokeilun pohjalta esitimme poliisisosiaalityön kokeilemista Keski-Uudellamaalla.  Tarpeellinen palvelu saatiin aikaan ensimmäisten joukossa Suomessa. Nimismiehen ja kaupungin-johtajan aktiivisuus vauhditti asiaa. Jampan Asukasyhdistyksen EU-rahoitteisen Perheprojektin perhekeskus Peukaloinen antoi mallia Onnimannin synnylle kaupungin omana toimintana. 

Järvenpään Jennit ja Jussit, Jampan aktiivisen asukasyhdistyksen viimeinen isompi projekti tuotti n. 170 vanhukselle kotipalveluja ja antoi töitä lähes 4 vuoden aikana yhteensä noin 30 pitkäaikaistyöttömälle. Projektin tavoitteena oli synnyttää kotipalvelualan yritys. Vaikka se ei toteutunut, monen vanhuksen kohdalla sama työntekijä saattoi olla jatkossa  apuna siirryttyään toimintaa jatkavan  Setlementti Louhelan palvelukseen. Jampan aluetupa on ollut asukkaiden etenkin eläkeläisten olohuoneena jo 17 vuotta. Nyt Setlementti asukasyhdistyksen aloitteesta jatkaa aluetupatoimintaa. Aluetuvalla lukuisat palkkatuella työskennelleet ovat  saaneet uutta intoa lähteä koulutukseen tai avoimille markkinoille töihin.

Mitä tällä vanhan kertaamisella haluan ilmaista: Yhdessä olemme enemmän- 1+1=3. Yhteys, luottamus ja toiminta avaavat uusia ovia ja näköaloja tulevaan. Pitkäaikaistyöttömiä meillä Järvenpäässä on tälläkin hetkellä iso joukko: aikuisia 381 ja alle 25-vuotiaita työttömiä on 193. Työttömyysasteemme on 6.5% (8/2012). Kansalaisten osallisuus ja viranhaltijoiden verkostoituminen yli sektori- ja organisaatiorajojen synnyttää hyviä ja kestäviä kansalaisten tarvitsemia rakenteita ja palveluita. 

Yrityksissä, kunnan eri sektoreilla, seurakunnassa ja kolmannella sektorilla   on töitä tehtäväksi.  Kaupungin työllisyysyksikkö tekee hyvää työtä ja kehittämissuunta on positiivinen. Yhteiskunnallinen tilanne on vain lisäämässä haasteita. Irtisanomiset puhuttavat päivittäin. Vedetään yhtä köyttä Järvenpäässä ja luodaan työttömille mahdollisuuksia.

Työttömyys on ensisijassa yhteiskunnallinen ongelma.  Jokainen työtön on yksilö. Keskeistä on lähteä liikkeelle voimavaroista ei puutteista. Ihmiset itse tietävät mitä heidän onneensa kuuluu.  Jokaisessa Jampan hankkeessa on ollut pitkään työttömänä olleita. Noin 15 aktiivisen  toimintavuoden aikana eri osahankkeissa työllistyi yli 150 pitkäaikaistyötöntä ja huikeita tarinoita voisi kertoa niistä koulutuspoluista ja saavutuksista, joihin ihmiset ovat saaneet noissa hankkeissa startin. Lukuisat opiskelijat saivat myös harjoittelulleen ja opinnäytetöilleen realistisen areenan.

Olemme kaikki samassa joessa, kukaan ei ole rannalla. Olemme kaikki haavoittuvaisia. Yllättäen voimme itse kukin olla veden varassa apua tarviten. Ei unohdeta, että meillä on edelleen liian moni työttömänä yhteisössämme.

Kaija Tuuri

DIAK:in lehtori ja kh:n jäsen. 

Jamppa-projektin koordinaattori 1993-1998 

ja Jampan asukasyhdistyksen pj. projektin 

jälkeen vuoteen 2007.